Miten voi olla mahdollista, että juuri nyt teen erittäin vastuullista työtä nukahtamispisteessä? Miten voi olla mahdollista, että tämä tilanne ja nämä olosuhteet toistuvat kerran toisensa jälkeen? En tiedä, mutta tässä sitä taas ollaan. Ajattelen Aku Ankkaa, joka äärimmäisen väsymyksen hetkellä sai pidettyä silmänsa auki virittämällä silmäluomiin tulitikut. Harkitsin samaa, kunnes tajusin, ettei meillä ole tulitikkuja. Kukaan ei polta, emmekä pidä kynttilöistä.

Minulla on käsittämättömän yksinäinen olo. Olen alkanut epäillä, ettei kukaan pidä minusta enkä ollut kaiken sen kohun arvoinen. Minut on unohdettu, vaikka kaikesta siitä onkin kulunut vain muutamia viikkoja. Tiesin, että näin käy, mutta siitä huolimatta olen pettynyt. Tai en ehkä pettynyt, mutta yksinäinen.

Niinpä jatkan töitä ja yritän pysyä hereillä tuijottamalla suurta Aasi Ihaan muotoista vappupalloa. Se on vieläkin voimissaan. Ei ihan yhtä pinkeänä kuin kuukausi sitten, mutta edelleen katonrajassa, kevyenä ja huolettomana. Kadehdin sitä.

Ajoin tänään miehen pään kaljuksi. Se on suttuista puuhaa. Terä, saippuaa, pyyhkeitä joka puolella. Lopputulos on eroottinen. Mies sanoo, että päätä kuumottaa.

Lähetin postikortin PostSecret.comiin.

Minusta tuntuu, että maailmassa on aika vähän ihmisiä, jotka välittävät minusta. Olen joutunut opettelemaan tämän tiedon ja sen aiheuttamien tunteiden hyväksymistä. Edistystä tapahtuu, mutta hitaasti. En tiedä, miten minun pitäisi suhtautua tiedon aiheuttamaan helpotuksen tunteeseen. On helpottavaa, kun on luultua vähemmän ihmisiä, jotka pitäisi saada pitämään minusta, mutta johtaako tunne siihen, etten välitä tai vaivaudu miellyttämään enää ketään. Johtaako tämä taas siihen, etten välitä paskaakaan mistään? Olen jo tällaisenaankin aika epäonnistunut ihminen.

Pahimmalta tuntuu se, että toivon tietyille ihmisille epäonnea ja pahaa mieltä. Olen katkera ja kostonhimoinen. Samalla olen manipulatiivinen. Haluaisin, että kaikki ymmärtäisivät minun näkökantani ja hyväksyisivät huonotkin ratkaisuni, koska ratkaisujen tekohetkellä luulin tekeväni oikeita ja perusteltuja päätöksiä.

Mies nukkuu jo. Kun menen makuuhuoneeseen, hohtaakohan kalju huoneen syvästä pimeydestä?

Elämä voi muuttua radikaalisti hyvin lyhyessä ajassa. Vielä jokin aika sitten kaikki oli toisin. Rakastin elämääni, perhettäni, ystäviäni ja hetkellisen mielenhäiriön sattuessa myös sukulaisiani. Nyt olen melko lailla yksin ja parantelen syvien puukoniskujen selkääni jättämiä haavoja. Vielä yli 30-vuotiaanakin voi näköjään olla liian luottavainen.

Miten elämästä on tullut tällaista? On lauantai, kello on 23.15 ja minä kyyhötän tietokoneeni ääressä tekemässä töitä. Mieheni istuu oman koneensa eteen luhistuneena, töihinsä syventyneenä. Miksi? Kuka tahansa muu voisi tehdä nämäkin työt. Joku nuori, joka vielä luulee hallitsevansa kaikki alaan liittyvät outoudet ja joka kuvittelee olevansa korvaamaton. Me molemmat olemme jo kauan sitten ohittaneet tuon vaiheen. Silti kyhjötämme silmät näyttöön naulautuneina, naputamme sanan toisensa jälkeen miettimättä tuskin mitään muuta kuin sitä, että tästä kaikesta maksetaan aivan liian huonosti.

Liedellä kiehuu kaksi kananmunaa. Iltapala. Kun oikein keskittyy, voi makuuhuoneesta kuulla lapsen tasaisen hengityksen. Suutuin hänelle tänään ihan turhasta asiasta. Pyysin anteeksi, mutta syyllisyys painaa hartioita alaspäin. Silti elämä jatkuu. Elämä, jota ei ole olemassa. Blogissa, jota ei ole olemassa.