Elämä voi muuttua radikaalisti hyvin lyhyessä ajassa. Vielä jokin aika sitten kaikki oli toisin. Rakastin elämääni, perhettäni, ystäviäni ja hetkellisen mielenhäiriön sattuessa myös sukulaisiani. Nyt olen melko lailla yksin ja parantelen syvien puukoniskujen selkääni jättämiä haavoja. Vielä yli 30-vuotiaanakin voi näköjään olla liian luottavainen.

Miten elämästä on tullut tällaista? On lauantai, kello on 23.15 ja minä kyyhötän tietokoneeni ääressä tekemässä töitä. Mieheni istuu oman koneensa eteen luhistuneena, töihinsä syventyneenä. Miksi? Kuka tahansa muu voisi tehdä nämäkin työt. Joku nuori, joka vielä luulee hallitsevansa kaikki alaan liittyvät outoudet ja joka kuvittelee olevansa korvaamaton. Me molemmat olemme jo kauan sitten ohittaneet tuon vaiheen. Silti kyhjötämme silmät näyttöön naulautuneina, naputamme sanan toisensa jälkeen miettimättä tuskin mitään muuta kuin sitä, että tästä kaikesta maksetaan aivan liian huonosti.

Liedellä kiehuu kaksi kananmunaa. Iltapala. Kun oikein keskittyy, voi makuuhuoneesta kuulla lapsen tasaisen hengityksen. Suutuin hänelle tänään ihan turhasta asiasta. Pyysin anteeksi, mutta syyllisyys painaa hartioita alaspäin. Silti elämä jatkuu. Elämä, jota ei ole olemassa. Blogissa, jota ei ole olemassa.