Miten voi olla mahdollista, että juuri nyt teen erittäin vastuullista työtä nukahtamispisteessä? Miten voi olla mahdollista, että tämä tilanne ja nämä olosuhteet toistuvat kerran toisensa jälkeen? En tiedä, mutta tässä sitä taas ollaan. Ajattelen Aku Ankkaa, joka äärimmäisen väsymyksen hetkellä sai pidettyä silmänsa auki virittämällä silmäluomiin tulitikut. Harkitsin samaa, kunnes tajusin, ettei meillä ole tulitikkuja. Kukaan ei polta, emmekä pidä kynttilöistä.

Minulla on käsittämättömän yksinäinen olo. Olen alkanut epäillä, ettei kukaan pidä minusta enkä ollut kaiken sen kohun arvoinen. Minut on unohdettu, vaikka kaikesta siitä onkin kulunut vain muutamia viikkoja. Tiesin, että näin käy, mutta siitä huolimatta olen pettynyt. Tai en ehkä pettynyt, mutta yksinäinen.

Niinpä jatkan töitä ja yritän pysyä hereillä tuijottamalla suurta Aasi Ihaan muotoista vappupalloa. Se on vieläkin voimissaan. Ei ihan yhtä pinkeänä kuin kuukausi sitten, mutta edelleen katonrajassa, kevyenä ja huolettomana. Kadehdin sitä.